Kaikki taisi alkaa siitä violetista hirviöstä. Olin viisivuotias ja piirsin jotain epämääräistä paperille, niin kuin lapset tekee. Mutta just silloin tapahtui jotain: huomasin, että yksikään värikynän veto ei mennyt ääriviivojen yli. Kehityksen tunne oli niin huumaava, että siitä lähtien oon jahtanut samaa fiilistä – joka ikisessä työssä.

   Teen taidetta, koska en oikein osaa olla tekemättä. En mieti tyylejä tai rajoja – tekoäly, pigmentit, roska, valo, algoritmit, muovi – kaikki kelpaa, jos se saa kuvan puhumaan vähän kovempaa. En usko siihen, että pitäisi valita puolia. Tekoäly ei uhkaa mua eikä mun pensseleitä. Ne molemmat kuuluu tähän aikaan, ja molemmat kuuluu mun työkalupakkiin.

   Oon kasvanut Tikkurilan betonin keskellä, nyt asun Turussa, missä katukulttuuri ja taide hengittää samaan tahtiin. Mä teen likaisin sormin, kierrätysmateriaalille, sekateknii-kalla, mutta mulla on kone vieressä, jos haluan testata jotain ideaa viidessä sekunnissa.

   Viime aikoina oon ollut syvällä siinä, miten kuvan syvyyttä voi rakentaa muutenkin kuin perinteisesti. Valo ja varjo on vanhoja tuttuja, mutta nyt mua kiehtoo enemmän vääristymät, havaintovirheet ja syvyys. Chromatic aberration on mun tapa näyttää, miten teknologia vääristää meidän luonto-käsitystä – ja miten kaunista sekin vääristymä voi olla.

   Jos mun työ olisi biisi, siinä ei olisi kertosäettä. Tai jos olisi, se kuulostaisi aina vähän erilaiselta.